Radio-ohjelman, erityisesti radiodokumentin tekeminen uudessa radiokulttuurissa

Mikä ei muutu

Vanhan ja uuden radiokulttuurin lomittuessa toinen toisiinsa, radiodokumentin tekijän on kysyttävä itseltään muutamia  kysymyksiä: Mitkä ovat ne asiat, jotka uuden kulttuurin aikana eivät enää toimi? Mitkä ovat ne vanhan kulttuurin työtavan piirteet, jotka voidaan säilyttää, sellaisinaan tai muuntuneina ? Mitä ovat ne uudet asiat, jotka ovat tulleet säilyttämisen arvoisten vanhojen arvojen tai työnkuvien rinnalle?

Radiodokumentin perustehtävät ja pyrkimykset eivät ole vanhan radiokulttuurin radiodokumentin tekemiseen verrattuna uuden kulttuurin aikana  muuttuneet. Ei myöskään olennaisesti suhde todellisuuteenkaan eikä totuudellisuuteen. Myös tekijän tulkinta, näkemyksen muodostaminen tai tuoreen persoonallisen näkökulman löytäminen aiheeseen ovat edelleen olennaisia asioita. Idean kehittämisen tarve riittävän pitkälle ennen äänityksiä, suhde materiaaliin, materiaalin kuuntelemisen tärkeys ei ole menettänyt merkitystään. (Eri asia on, onko tälle uudessa työkulttuurissa riittävästi aikaa.) Kaiken tämän rinnalle on tullut kuitenkin uusia vaatimuksia ohjelmantekijälle.

Uuden kulttuurin radiodokumentin tekemiselle on olennaista säilyttää vanhasta kulttuurista ne asiat, jotka tekevät ohjelmasta dokumentin, ja yhdistää niihin uuden  radiokulttuurin mukanaan tuomia uusia vaatimuksia. Toisin sanoen: säilyttää dokumentin idea, dokumentarismin ajatus hengissä, mutta sellaisessa muodossa, joka toimii  uudessa radiokulttuurissa. Dokumentin, dokumentarismin perusidea ei siis ei ole erilainen uudessakaan radio- ja työkulttuurissa.

Mikä muuttuu, eli toimittajan työn uudet vaatimukset ja työtavat

Uuden kulttuurin vallitsevin ohjelmien lähettämisen tapa on lähetysvirta. Tämä vaikuttaa ratkaisevasti toimittajan ajatus- ja työtapoihin. Pitkä muoto ei ole enää itsestäänselvyys. Ohjelmien pituus vaihtelee ultralyhyestä sound snackista useamman tunnin mittaiseen kokeelliseen dokumenttiin/featureen. Yleisellä tasolla voi sanoa, että ohjelmien kestot lyhenevät. Yleensäkin radioilmaisu ja ohjelmien muodot ja rakenteet muuttuvat.

Lähetysvirta-ajattelun perusajatus on nimenomaan virta, katkeamaton yksi lähetys, jossa ei ole yksittäisiä, itsenäisiä teoksia vaan  kaikki ohjelmat ovat osa tätä virtaa. Tekijän on siis luovuttava yksittäisen oman maailmansa ja logiikkansa sisältävän teoksen luomisesta ja otettava huomioon ohjelmansa ympäristö, aika, koko virran eli kanavan ilme, soundi, profiili. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vanhan kulttuurin perinteisen dramaturgian ja estetiikan tilalle on luotava sellainen rakenne ja ilmaisu, joka istuu ko. kanavan virtaan. Vanha ooppera erottuisi virrassa liikaa.

Ohjelmantekijän on perinteisen ohjelmantekemisen ammattitaidon lisäksi tunnettava erittäin tarkasti kanava, jolle tehdään, kanavan linja, profiili, brandi, toiminta-ajatus ja slotti, johon radiodokumentti tai muu ohjelma sijoittuu. On tunnettava slotin profiili ja rakenne ja luonne, slotin vuorokaudenaika ja miten se vaikuttaa, slotin ympäristö, mitä tulee sitä ennen mitä sen jälkeen, yleisö: kanavan yleisö ja slotin yleisö: kuka kuuntelee, miten ko. kanavaa kuunnellaan, miten ko. slottia kuunnellaan. Tämä on erittäin olennainen muutos. Aikaisemmin riitti, kun keskittyi teokseen itseensä, itsenäiseen ohjelmaan ja pyrki tekemään sen mahdollisimman hyväksi, taideteokseksi, joka voidaan tarjota milloin ja missä vain. Nyt on ohjelmantekemisessä jo alusta lähtien otettava huomioon näitä uusia seikkoja, ja pyrittävä yhdistämään ne dokumentintekemisen perusarvoihin, niihin jotka määrittävät dokumentin dokumentiksi. Tällaisen synteesin tekeminen on mahdollista. On vain tiedettävä, mikä on radiodokumentti, sitä määrittävät asiat ja toisaalta mitä uusi radiokulttuuri ohjelmantekemiseltä edellyttää.

Toimittajan on siis, paitsi tunnettava koko radiotoiminnan prosessi ohjelman ideasta ohjelman jakeluun yleisölle, otettava koko prosessi, siis myös sen loppuosa huomioon omassa ohjelmantekemisessään. Toimittajan ammattitaidolliset vaatimukset sisällön tuottamisessa ja esittämisessä siis kasvavat.

Toimittajan ammattitaidolliset vaatimukset kasvavat myös tekniikan alueella. Toimittajan on tunnettava ja osattava myös ohjelman koko tekninen valmistusprosessi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että toimittajan on itse toteutettava ohjelman myös teknisesti. Hänen on tehtävä äänitykset, kopioinnit, miksaukset, editointi, koostaminen. Vain ohjelman teknisestä jakelusta, lähettämisestä huolehtii joissakin tapauksessa joku muu. Usein toimittaja huolehtii myös lähetystoiminnasta. Toimittajasta tulee moniosaaja: sisällöntuottaja ja tekninen toteuttaja. Äänitarkkailijoita tai –suunnittelijoita käytetään vain erikoistapauksissa: kuunnelmissa ja vaativissa suorissa lähetyksissä tai keskusteluissa ja joissakin dokumenttiohjelmissa.

Toimittaja joutuu siis ottamaan työssään huomioon koko radiotoiminnan prosessin, mutta organisatorisesti toimittaja eli tuotanto ja jakelija eli kanava ovat erillään. Vaikka toimittajan on tunnettava yleisönsä entistä paremmin, paradoksaalisesti hänen yleisösuhteensa voi muuttua etäisemmäksi. Kun vanhassa radiokulttuurissa tuotanto eli toimitukset olivat osa kanavaa, suhde yleisöön oli läheisempi: ”meidän kanava, meidän yleisö”. Uudessa työkulttuurissa ohjelmia tehdään ikään kuin laariin, varastoon, ohjelmatorille, josta jakelija ottaa lähetykseen tavaraa. Ohjelmatekijä ei välttämättä pysty seuraamaan ohjelmansa kulkua loppuun asti. Kun ei ole ”omaa kanavaa ja omaa yleisöä”, yhteisöllisyyden tunne häviää. Toimittaja ei sitoudu enää yhdelle kanavalle.

Kanavan sijaa toimittaja sitoutuu itse tuotteeseen ja sen tarjoamiseen juuri ko. slotin ja kanavan yleisölle. Vaikka kanavien merkitys yhteisöllisessä mielessä on vähäisempi, ehkä tilalle tulee olennaisempi asia: sitoutuminen tekemään entistä parempaa ohjelmaa juuri ko. slotin yleisölle. Voisi siis ajatella, että tästä seuraisi uusia ilmaisumuotoja, jopa virkistävämpää, tuoretta ilmaisua, yllättäviä muotoja, uuden hakemista. Eri asia sitten on, miten tilausjärjestelmä sallii kokeilemisen, tuotekehittelyn, tämän uuden hakemisen. Jos tilausjärjestelmä on liian tiukasti vain jakelijan tarpeita ajatteleva, kokeilulle ei jää tilaa. Jos kaikki pitää olla valmista tuotantoa, uuden hakeminen ei ole mahdollisuuksia.

Uusi radiokulttuuri vaatii  tekijältä avarakatseisuutta, luovuutta ja perusasioiden sisäistämistä. Aina on olemassa rajoja, nyt rajat ovat muuttuneet. Toisaalta voisi sanoa, että rajoissa on aukko, josta voikin lähteä yllättävään suuntaan. Vanhan radiokulttuurin radiodokumentin tekemisessä on myöskin rajoja, ehkä nämä rajoitukset ovat sellaisia, jotka ovat jumiuttaneet ilmaisua tai ajattelutapoja, luoneet rutiineja, joista pääseminen on vaikeata. Ehkä uusi ajattelutapa, puhtaalta pöydältä lähteminen vapauttaa tuoreet tekijät uuteen ilmaisuun.

Tilausjärjestelmän perusajatus eli se, että kanava tilaa ohjelmatuotteita tuotantopuolelta, osaamiskeskuksista muuttaa ohjelmantekijän ajattelu- ja työtapoja selvästi. Tekijän on kyettävä vastaamaan tilaukseen, kanavan tilauspyyntöön. Enää toimittaja ei välttämättä keksikään ohjelman aihettaan tai ohjelmasarjaansa itse, vaan häneltä pyydetään toteuttamaan tietynlainen tilaus. Ammattitaidollisesti tilanne on tällöin erilainen. Toisaalta toimittaja voi edelleenkin esittää omia ideoitaan kanaville. Tällöin hänen on tunnettava kanava, yleisö, profiilit ym.. erittäin hyvin. Ohjelman näkeminen tuotteena, jota myydään ja ostetaan voi olla vanhaan kulttuuriin tottuneelle vaikeata. Täsmätuotteen valmistaminen on erilaista kuin vapaamman, itsenäisen ohjelmantekemisen kulttuurissa.

Tilausjärjestelmä voi pahimmillaan estää pitkäjänteisen suunnittelun, kehittely- ja kokeilutyön. Kun ohjelmatoimintaa johdetaan vuosittaisten tilausten pohjalta, toimittaja voi kokea olevansa pätkätyöläinen. Seuraavasta tilauksesta ei ole varmuutta, eikä siis seuraavan vuoden työstä. Tämä epävarmuuden sietäminen on yksi uuden kulttuurin mukanaan tuomia vaatimuksia.

Ideaalitilanteessa tilausjärjestelmä tarkoittaa jatkuvaa dialogia kanavan kanssa, palautteen saamista ohjelmista, yhteistä ohjelman idean, ilmaisun, muodon kehittelyä.

Toimittajan uudessa työnkuvassa korostuu tiimityön merkitys. Yhä enemmän ohjelmat valmistetaan tuotantoryhmän kanssa. Tämä merkitsee ideoiden jakamista, yhteisen materiaalin käyttämistä eri tarkoituksiin, luopumista vanhan kulttuurin ”tämä on minun juttuni, minun haastateltavani, minun materiaalini” –ajattelusta. Materiaalit ja käsikirjoitukset ovat kaikkien nähtävillä serverillä ja kaikkien käytettävissä, kaikkien yhteistä omaisuutta. Tämäkin ajatus voi olla vanhaan kulttuuriin tottuneelle toimittajalle sietämätäntöä, se voidaan kokea jopa oman työn ja ammattitaidon halveksimisena.

Edelläoleva on kuitenkin välttämätöntä, jotta uuteen tuotantokulttuuriin olennaisesti liittyvä versiointi olisi mahdollista ja sujuvaa. Ohjelmista ja materiaaleista tehdään erilaisia versioita eri tarkoituksiin eri kanaville, ja useimmiten uuden version tekee joku muu kuin alkuperäisen ohjelman tai haastattelun tekijä.

Uusia aikaisemmin toimittajan työhön kuulumattomia tehtäviä on markkinointiin osallistuminen. Vaikka jakelijakanava käytännössä huolehtii ohjelmien markkinoinnista, toimittajan on jo ohjelmaa tehdessään mietittävä tätäkin radiotoiminnan puolta. Puffitekstien kirjoittamien, nettisivujen päivittäminen, puffikuvien ottaminen ovat toimittajan markkinointityötä käytännössä. Radiotoimittajan on opittava päivittämään nettisivuja ja ottamaan digikameralla kuvia haastateltavasta (tai itsestään).

Ylipäänsä ylivälineellisyyden  ja monimediaalisuuden lisääntyminen luo vaatimuksia myös toimittajan taidoille. Esimerkiksi radion ja netin yhteistyö ja yhteenliittymiset lisääntyvät.

Lisätehtäviä ovat myös aikaisemmin sihteereille kuuluneiden töiden hoitaminen: musiikkiraporttien, matkaraporttien yms.. tekeminen.

Kaiken kaikkiaan siis eri ammattiryhmien rajat hälvenevät. (Tämä muutoshan alkoi jo silloin, kun toimittajat alkoivat itse äänittää nagralla, eikä äänitarkkailija, äänittäjä ollutkaan aina mukana.)
Tämä on merkinnyt toimittajan statuksen muuttumista, arkipäiväistymistä, muuttumista lähemmäksi ”käsityöläisen” statusta.

Yksi uuden radiokulttuurin rajoista, entistä tärkeämmistä määrittäjistä on talous. Uuteen tuotantotapaa liittyy se, että ohjelmat on tehtävä joka mielessä tehokkaammin, myös taloudellisessa mielessä. Ohjelmat on siis tehtävä halvemmalla kuin ennen, pienemmällä työvoimalla ja materiaaleja versioimalla ja muuten tehokkaammin hyödyntämällä. Tiukkoihin taloudellisiin raameihin on mahdollista sopeutua ja kehittää halvempia tuotantotapoja. Jossakin tulee kuitenkin raja vastaan, jolloin ohjelmamuodot ja radioilmaisu muuttuvat niin olennaisesti, että ei voi enää puhua radiodokumentista tai dokumentarismista tai laadukkaasta ohjelmatuotannosta.

On muistettava, että myös vanhat tuotteet ovat elinkelpoisia uuden kulttuurin aikana. Uudet asiat liittyvät ennen kaikkea niihin dokumenttiohjelmiin, jotka tehdään perinteisen fooruminen eli kulttuurikanavan ulkopuolelle, lähetysvirtakanaville.

Radiodokumentin uusi ilmaisu ja uudet muodot

Uuden radiokulttuurin myötä radiodokumentin on omaksuttava uusia muotoja ja ilmaisukeinoja ja hylättävä joitakin vanhan kulttuurin muotoja ja ajattelutapoja.

Radiodokumentti ei voi lähetysvirrassa olla kestoltaan pitkä. Tunnin tai edes puolen tunnin radio-ohjelmat ovat liian pitkiä. Käytännössä maksimikesto lienee noin 20 minuuttia. Pitkän muodon radiodokumentti ei siis kuuluu uuteen radiokulttuuriin.

Ohjelman lyhyt kesto vaikuttaa tietenkin sisältöön, muotoon ja ilmaisuun. Aiheen rajauksen merkitys korostuu. Sisältö on entistä tarkemmin jäsenneltävä, sitä on entistä kontrolloidummin temaattisesti kehitettävä ohjelman aikana, sivupolkuja tai –teemoja ei voi olla kovin montaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö aiheessa voitaisi sisällöllisesti päästä yhtä syvälle kuin pitkän muodon dokumentissa, rajaus on vain jyrkempi ja monitemaattisuus loivempaa. Lyhyenkin ohjelman aikana ohjelma kehittyy, menee eteenpäin. Muodoltaan ohjelma voi olla pitkän ohjelman kaltainen. Ero on siis ennen kaikkea sisällön tarkemmassa kontrollissa.

Uuden kulttuurin tuotteissa radio-ohjelmaa ei enää voi ajatella yksittäisenä teoksena, johon luodaan aiheen ja näkemyksen mukainen oma maailma omine logiikkoineen ja siihen liittyvine dramaturgioineen. Lähetysvirrassa radiodokumenttikin on osa virtaa. Se voi olla hetkittäinen suvanto tai kuoppa tai tyrsky tai myrsky lähetysvirran keskellä, mutta se ei ole teos, joka olisi irrallaan ympäristöstään. Teosajattelusta luopuminen on tekijän kannalta hankalaa. Miten pystyä luomaan sisällöllisesti etenevä ja rakenteeltaan toimiva ohjelma, joka ottaisi huomioon lähetysvirran luonteen. Vai onko vain niin, että kannattaa luopua ainoastaan juhlallisesta ja artistisesta sanasta teos ja sellaisesta teosajattelusta, että jokainen radiodokumentti on aikaakestävä taideteos? Tekeekö uusi radiokulttuuri ja lähetysvirta radiodokumentista arkisemman, vähemmän juhlallisen? Vastaamalla näihin kysymyksiin myönteisesti ei tarkoita sitä, että tällainen ohjelma olisi vähemmän syvällinen tai pinnallinen. Uuden radiokulttuurin dokumentti ottaa muoto- ja ilmaisuarsenaaliinsa lähetysvirran keinoja ja samalla pyrkii toteuttamaan dokumentarismin perusajatusta päästä syvälle.

Yksi lähetysvirran mukanaan tuoma asia on vaihteleva kesto. Kun vanhaan kulttuuriin kuuluu se, että ohjelmalla on tietty ohjelmablokkinsa, vakioaika, joka on joka kerran täytettävä, ohjelman kesto ei voi vaihdella. Lähetysvirran perusideaan kuuluu se, että ei ole ohjelmablokkeja vaan eripituisia juttuja ohjelmavirrassa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ohjelman pituus voi vaihdella silloinkin, kun ohjelmalla on tietty vakituinen lähetysaika viikko- ja päiväkaaviossa. Tämä vapauttaa tekijää. Kun ei ole tarpeen tuottaa tietynpituista ohjelmaa, ei ole myöskään tarvetta pidentää tai lyhentää juttua enemmän tai vähemmän väkisin. Ohjelmasta voi tulla juuri sen mittainen kuin mihin  aihe, näkemys ja materiaali kantaa. Lähetysvirta on siis joustavampi.
(On sitten eri asia, miten hyvin tämä lähetysvirran perusajatus toteutuu käytännössä. Radiokanavien tuottajat voivat olla konservatiivisia ja vaatia joka kerran samanpituista juttua, jotta päivän tai tunnin ”appelsiini” olisi helpompi toteuttaa.)

Uusi asia on myös sarjamuoto. Vanhan radiokulttuurin aikana sarja tarkoittaa laveata yleisotsikkoa ja useimmiten viikoittaista vakiolähetysaikaa. Ko. otsikon alla lähetään, yksittäisiä teoksia, jotka eivät liity mitenkään muuten toisiinsa kuin, että ne toimivat ko. otsikon alla. Uuden kulttuurin sarjamuotoisuus tarkoittaa ohjelman sisältöä rajaavia tekijöitä ja rakenteellisia vakioratkaisuja. Voidaan puhua myös ohjelmaformaateista. Ohjelmasarjan jokainen osa on saman ohjelmaidean erilainen variaatio. Aihe on rajattu, tarkoituksena on vastata samoihin kysymyksiin, ja ohjelman rakenne on aina sama. Ohjelmaidean ja vakiorakenteen sisällä pyritään toteuttamaan dokumentarismia mahdollisimman hyvin. Tekijän näkemys ja ilmaisukeinot eivät ole siis täysin vapaat vaan niihin vaikuttavat sellaiset muuttujat, joita vanhassa radiokulttuurissa ei ole.

Kun ohjelmalla on tietty rajattu sisällöllinen lähtökohta ja vakiorakenne, tekijän kädenjälki ei ole enää yhtä selvästi havaittavissa kuin vanhassa radiokulttuurissa. Toki tekijän näkemyksellä ja ilmaisulla on edelleenkin merkitystä: dokumentintekemisen perusasioista ei tarvitse luopua, päinvastoin tekijän on entistä paremmin hallittava sisällön kehittäminen ja rajaaminen. Uuden kulttuurin sarjamuotoisuus tarkoittaa kuitenkin sitä, että sarjan eri ohjelmia voivat tehdä helpommin useat eri tekijät. Kun tekijät ovat sisäistäneet sarjan perusidean ja –pyrkimykset, kuka tahansa voi helposti toteuttaa sarjaohjelman.

Sarjamuoto ja ohjelman vakiorakenne voivat joissakin tapauksissa lisätä ohjelman fiktiivisiä elementtejä. Fiktiivisten osioiden tai hahmojen avulla vakiorakenne voi olla helpompi toteuttaa. Fiktiivisten hahmojen seassa on autenttisia dokumentaarisia jaksoja. Fiktion ja faktan sekoittaminen, faktion luominen voi muuttaa suhdetta totuudellisuuteen. Faktio voi olla käyttökelpoinen  keino dokumentarismin toteuttamiselle uudessa kulttuurissa mutta se ei varmasti ole ainoa.

Mitä on dokumentaarisuus ja dokumentaarinen radioilmaisu lähetysvirtakanavilla

Dokumentin ja dokumentarismin idea on siis mahdollista säilyttää myös lähetysvirtakanavilla. Dokumentin tekemisen perusfilosofia säilyy taustalla, vaikka muodot olisivatkin uudenlaisia. Dokumentaarisuus lähetysvirtakanavilla on sisällön, rakenteen, muodon hallintaa. Se on välineen keinojen hallintaa ja sitä, että radioilmaisun kaikkia keinoja käytetään: äänet ja äänimaailmat nostetaan puheen rinnalle ilmaisukeinoina. Tilojen äänimaailmoja hyödynnetään, annetaan ympäristön kuulua.

Puheen luonnollisuus, lausuntopuheesta pois pääseminen ja konkreettisuus ovat osa dokumentaarista ilmaisua.

Dokumentaarisuus on autenttisuutta, kuuntelija viedään paikan päälle tilanteeseen, jossa luonnolliset ja luonnollisen kuuloiset äänimaailmat kuuluvat. Äänimaailmat tai autenttisuus sinänsä eivät kuitenkaan tee ohjelmasta dokumentaarista. Olennaista on sisällön ja ilmaisuvälineiden hallinta: ääniä käytetään kun ne ovat tarpeen viestin välittämisessä. Aina äänimaailmoja ei tarvita. Silloin dokumentaarisuus on sisällön hallittuja rajaamista ja ilmaisun konkreettisuutta. Muodoltaan lähetysvirtakanavan dokumentti voi olla mitä vain: pelkkää puhetta, vaikka talk show tai dialogi tai äänikompositio.

Dokumentaarisuuteen niin lähetysvirrassa kuin ohjelmakanavallakin liittyy toisaalta tekijän tekemä rajaus ja toisaalta kuuntelijalle jätettävä oivaltamisen vapaus. Dokumentaarinen juttu on tekijänsä tulkinta aiheesta, ei koko totuus vaan tietty näkökulma aiheeseen. Tämä tekijän tulkinta ja siihen liittyvät sivuteemat esitetään sillä tavalla elämyksellisesti ja monitasoisesti, että kuuntelijan on mahdollista eläytyä ja samastua ja muodostaa oma tulkintansa siitä, mikä on jutun viesti juuri hänelle. Dokumentaarinen juttu voidaan siis kuuntelijasta riippuen tulkita ja kokea eri tavalla. Tämä dokumentin perusidea säilyy lähetysvirrassakin. Dokumentti ei ole pamfletti tai saarna tai edes asiaohjelma lähetysvirrassakaan.